Vappua kaikille! Täällä opetellaan ääkkösten käyttämistä ja suolaisen leivan syömistä.
Viimeinen ilta lastenkodissa meni itkien. Juhlat eivät olleetkaan lasten synttärijuhlat, vaan meidän jäähyväisjuhlat. Alkuillasta katsottiin poikien kanssa formuloiden aia-ajoja. Kun sitten juhlat alkoivat, ensin kaikki lapset lauloivat seisoen meille omistetun laulun. Purskahdimme niin kammottavaan itkuun, ettei siitä tullut loppua laisinkaan. Seuraavaksi lapset esittivät lauluja eri saarilta, ja lopuksi vuorossa oli Suomi. Oltiin ensin, että ei IKIMAAILMASSA lauleta, mutta kun lapset huusivat kuorossa Finland, Finland ja taputtivat, meidän oli pakko nolata itsemme ja laulaa......JÄNIS ISTUI MAASSA!!!!!!!!! Siis kuvitelkaa!!! Myos Suprapto lauloi meille ja piti puheen joka sai meidät itkemaan entistä enemmän. Saimme lahjaksi puiset liskot, ja jotta kidutus olisi vieläkin täydellisempi, liskon taakse oli kaikki lapset kirjoittaneet nimensä. Yritimme sitten sanoa lasten edessä jotain, ja leuka täristen sain kuiskattua kiitokset ja kerrottua, että kaikilla lapsilla on aina erityinen paikka sydämessämme. Lopuksi halasimme kaikki lapset (pojat olivat lähinnä kauhuissaan) ja muutamat pikkutytöt yhtyivät vollotukseemme. Koko juhla oli siis täyttä tuskaa. Silmäni olivat muurautuneet umpeen ja naama helotti punaisena.
30 huhtikuuta 2008
26 huhtikuuta 2008
All We Are Is Dust In The Wind..
I close my eyes
only for a moment
and the moment's gone
all my dreams
pass before my eyes a curiosity
dust in the wind
all they are is dust in the wind..
Viimeista iltaa viedaan. Istun tassa koneella saunan raikkaana, terassilla juotu olut suussa maistuen. Sauna on kuin vanhasta Suomi-filmista, kiuas on kuljetettu kotimaasta. Pala suomalaisuutta viidakon keskella. Saatiin Anna-Liisalta todistukset, lahjoitettiin ylimaaraisia vaatteitamme lapsille ja punnitsimme rinkat seka itsemme; viehatysvoimani on lisaantynyt neljalla kilolla. Ibu kavi asken hyvastelemassa, han lahtee kotiin vappaapaivia viettamaan.
Vaikka olo on haikea, en jotenkin taysin viela ymmarra, etta kymmenen tunnin kuluttua (klo 23 suomen aikaan) lahdemme pois.
Haikeuden keskella olemme myos nauraneet paljon, viimeksi juuri ennen saunomista, kun suuri ampiainen seurasi meita saunaan. Ma sitten tarkeana huitasin sen pois ja juoksin karkuun, ja yht akkia Martina juoksee kilometrin paahan nakymattomiin musta ja kiljuu mennessaan, etta se on sun lahkeessa!!! (reilu meininki ...)
Kiljun ja huudan keskella keittiota, ja kun en saa vastausta siihen missa kohtaa ampianen on, suljen silmani kasilla. Pian keittaja, ibu ja Martha, lastenkodin tytto, seisovat ymparillani ja yrittavat saada selvaa miksi kiljun ja suljen silmani. Pian he ymmarrtavat, etta ahaa, taas on kaupunkilaistytoilla joku otokkakammo meneillaan ja alkavat ravistelemaan vaatteitani. Ibu veti paitani ylos ja Martha kaiveli housujani, mutta ampiaista ei loytynyt. Se olikin tippunut maahan jo heti saunan ovella, ja rohkea viidakkotyttomme Martha tallasi ampiaisen paljaalla jalallaan. Taman jalkeen minut saatettiin kadesta pitaen ja halauksilla takaisn saunaan..
No, kohta meilla alkaa lasten synttarijuhlat, taytyy menna harjaamaan hiukset. Ajattelin nukkua puoli kolmeen saakka, mikali saan unta. Viime yo oli niin tuska kuuma, etta nukuin todella huonosti. Sitten meilla on kolmen tunnin ajo lentokentalle Semarangeen, jossa odotamme kaksi tuntia lennon lahtoa. Tunnin kuluttua olemme Jakartassa, jossa odotamme kuusi tuntia ja lennamme Abu Dhabiin muistaakseni seitseman-kahdeksan tuntia. Sitten on taas viiden tunnin odottaminen ennen Saksan lentoa, ja sitten olemmekin jo melkein kotona.
Jos joku on kiinnostunut avustamaan lastenkotia milla tahansa tavalla, ottakaa yhteytta. Talla hetkella suuri tarve olisi lehmien ostoon (maitoa lapsille ja kylan koyhimmille ja diabetespotilaille) ja lasten hampaiden hoitoon tarkoitetulla rahalla. Esimerkiksi Diakonissalaitoksen sisaret kouluttavat yhta tyttoa ja eraan koulun taksvarkkirahat lahjoitetaan lastenkodille yhden lehman ostoon (joita tarvitaan viisi). Myos oman kummilapsen saaminen on mahdollista, eika vaadi rahallista tukemista vaan jo pelkastaan synttarikortin lahettaminen lapselle merkitsee paljon. Retkeilijat voivat vuokrata majoitustiloja vuoristosta ja lastenkoti ottaa avoimen mielen omaavia opiskelijoita harjoitteluun asumiskuluja vastaan.
Lahe menee!
only for a moment
and the moment's gone
all my dreams
pass before my eyes a curiosity
dust in the wind
all they are is dust in the wind..
Viimeista iltaa viedaan. Istun tassa koneella saunan raikkaana, terassilla juotu olut suussa maistuen. Sauna on kuin vanhasta Suomi-filmista, kiuas on kuljetettu kotimaasta. Pala suomalaisuutta viidakon keskella. Saatiin Anna-Liisalta todistukset, lahjoitettiin ylimaaraisia vaatteitamme lapsille ja punnitsimme rinkat seka itsemme; viehatysvoimani on lisaantynyt neljalla kilolla. Ibu kavi asken hyvastelemassa, han lahtee kotiin vappaapaivia viettamaan.
Vaikka olo on haikea, en jotenkin taysin viela ymmarra, etta kymmenen tunnin kuluttua (klo 23 suomen aikaan) lahdemme pois.
Haikeuden keskella olemme myos nauraneet paljon, viimeksi juuri ennen saunomista, kun suuri ampiainen seurasi meita saunaan. Ma sitten tarkeana huitasin sen pois ja juoksin karkuun, ja yht akkia Martina juoksee kilometrin paahan nakymattomiin musta ja kiljuu mennessaan, etta se on sun lahkeessa!!! (reilu meininki ...)
Kiljun ja huudan keskella keittiota, ja kun en saa vastausta siihen missa kohtaa ampianen on, suljen silmani kasilla. Pian keittaja, ibu ja Martha, lastenkodin tytto, seisovat ymparillani ja yrittavat saada selvaa miksi kiljun ja suljen silmani. Pian he ymmarrtavat, etta ahaa, taas on kaupunkilaistytoilla joku otokkakammo meneillaan ja alkavat ravistelemaan vaatteitani. Ibu veti paitani ylos ja Martha kaiveli housujani, mutta ampiaista ei loytynyt. Se olikin tippunut maahan jo heti saunan ovella, ja rohkea viidakkotyttomme Martha tallasi ampiaisen paljaalla jalallaan. Taman jalkeen minut saatettiin kadesta pitaen ja halauksilla takaisn saunaan..
No, kohta meilla alkaa lasten synttarijuhlat, taytyy menna harjaamaan hiukset. Ajattelin nukkua puoli kolmeen saakka, mikali saan unta. Viime yo oli niin tuska kuuma, etta nukuin todella huonosti. Sitten meilla on kolmen tunnin ajo lentokentalle Semarangeen, jossa odotamme kaksi tuntia lennon lahtoa. Tunnin kuluttua olemme Jakartassa, jossa odotamme kuusi tuntia ja lennamme Abu Dhabiin muistaakseni seitseman-kahdeksan tuntia. Sitten on taas viiden tunnin odottaminen ennen Saksan lentoa, ja sitten olemmekin jo melkein kotona.
Jos joku on kiinnostunut avustamaan lastenkotia milla tahansa tavalla, ottakaa yhteytta. Talla hetkella suuri tarve olisi lehmien ostoon (maitoa lapsille ja kylan koyhimmille ja diabetespotilaille) ja lasten hampaiden hoitoon tarkoitetulla rahalla. Esimerkiksi Diakonissalaitoksen sisaret kouluttavat yhta tyttoa ja eraan koulun taksvarkkirahat lahjoitetaan lastenkodille yhden lehman ostoon (joita tarvitaan viisi). Myos oman kummilapsen saaminen on mahdollista, eika vaadi rahallista tukemista vaan jo pelkastaan synttarikortin lahettaminen lapselle merkitsee paljon. Retkeilijat voivat vuokrata majoitustiloja vuoristosta ja lastenkoti ottaa avoimen mielen omaavia opiskelijoita harjoitteluun asumiskuluja vastaan.
Lahe menee!
24 huhtikuuta 2008
Mama Im Coming Home
Viimeisia paivia viedaan. Emme ole yhtaan henkisesti valmistautuneet lahtoon, hyva etta lentoliput saimme. Sunnuntaina lahdemme matkaan kello kolme yolla ja matkustamme mukavat 24 tuntia. Tuntuu kamalalta.
Maanantaista keskiviikkoon olimme siis Yogyassa. Kavimme katsomassa mahtavaa Borobudurin temppelia, mielettoman hieno! Se on maailman suurin Buddhalainen temppeli, rakennettu luultavasti 800-luvulla ja loydetty 1814.
Muuten aikamme kuluikin shoppaillen ja Makissa juustohampurilaisia syodessa ;) naimme myos valkoisia turisteja. Oli ihanaa nukkua ilmastoidussa huoneessa ja paasta kunnon suihkuun!!!!
Tanaan olimme katsomassa sairaalassa erasta lastenkodin tyttoa jolta leikattiin umpisuoli. Raukka oli aivan tokkurassa leikkauksen jaljilta, oksensi, paleli ja pelkasi. Taman saimme kateen:
Tuntuu uskomattomalta, etta aikamme taalla on ohi. Niin paljon muistoja tulvi mieleen kun katselin kahden kuukauden ajalta poimittuja kuvia, miten paljon olemmekaan saaneet kokea. Tama saari on ihmeellinen, kiehtova, rakastettava ja vihattavakin. Niin suuri osa turisteista kulkeutuu Balille, ja vain harvat ovat kiinnostuneet nakemaan Jaavaa.
Huomenna menemme viimeisen kerran vuoristoon ja lauantaina vietamme synttareita.
18 huhtikuuta 2008
"Mennaan minne vaan, meita kukaan ei voi saavuttaa.."
Terveisa rannalta!
Meilla oli ihana reissu merelle. Kuljimme lastenkodin veneella saareen, jossa merihirvion kerrotaan asustavan. Aalokko oli juri niin sopiva, etta olimme kuin suihkussa kayneet saarelle paastyamme. Saari oli pieni, aivan mielettoman vehrea ja kaunisrantainen. Joimme kahvia ja soimme banaaninlehtiin kaarittya riisia, nuudelia, kurkkua ym. Reissun paatarkoitushan tietenkin oli meidan ruskettumisemme, ja niinpa kaikki valkoiset ja irstaat tyttolapset riisuituivat bikineilleen ja karistivat nahkaansa lasten vaivautuneiden katseiden alla. Oli ihanaa; rantahiekka koostui korallista ja simpukoista, rannalla tuuli koko ajan ja meressa nakyi kura-kura eli kilpikonna. Lapset kerasivat meille simpukoita, niita onkin nyt mukavasti :D
(Kura-kuraa etsimassa)
(Johanna ja saari)
Takaisin mentaessa aloin potea huonoa oloa ja kas kummaa, kasvoni ovat kirjavat. Syy siihen loytyy aurinkorasvasta, jolla suojasin vain normaalisti palavat kohdat eli silmanymparykset poskista kulmakarvoihin seka nenan. Ne loistavatkin nyt valkoisuutta, kun taas kaikki muu naamasani on hehkuvan punaista. Lisaksi rinta ja saaret ovat palaneet. Ihanaa olla nain kaunis! Ja viela ihanampaa on se, etta aamulla kello seitsemalta on lahto Semarangeen kiinalaiseen temppeliin, keharien kuntoutuskeskukseen ja ties minne. Ilmoitin jo, etta jos naamatauluni muistuttaa Indonesian lippua viela amulla, matkustajia on yksi vahemman. Olen kateellinen Mardelle joka on mahtavan ruskea.
(matkalla merelle)
(Paikalliset rokkikukot Ville Valo, Mike Monroe ja Asko Kallonen)
(Lastenkoti; lasten ruokasali ja Monkey)
(Maisema kylalta)
(Parhaimmistoa!!!)
(Parhaimmistoa!!!)
15 huhtikuuta 2008
Kehareiden kevatretki
Lahdettiin aamulla aikaisin torille ostamaan lihaa, kalaa ja vihanneksia. Tori oli viehattava, sellainen kivikautinen, eri hajujen ja ihmisten sekoitus. Meita katseltiin ja tuijoteltiin, jotkut sanoivat Anna-Liisalle, etta onpa sinulla kauniita lapsia, houkuttelivat meita ostamaan banaania ym. Eras nainen myos huuteli jotain negatiivista, mutta mami ei kertonut mita. Joku huntupainen, meidan ikainen tytto nappasi mua kasivarresta ja kysyi tylylla aanensavylla mista olemme. Kun vastasin Suomesta, han huokasi "aah, Finlandia", ikaankuin helpottuneena. Kai han halusi tietaa olemmeko hollantilaisia.
Tori oli todellakin erilainen kuin Suomessa; kokonaiset kanat makasivat poydalla, kalaliemet sekoittuivat varpaisiimme, lihan paalla porrasi lauma karpasia ja kaikki punnittiin vanhaan tyyliin painoilla. Hygieniasta ei tainut olla tietoakaan, mutta elossa yha ollaan ;D Anna-Liisa on kylla tarkka siita kenelta han tuotteita ostaa ja pyrkii kayttamaan myyjia jotka ovat luotettavia ja ystavallisia eivatka vedata hinnassa. Torilla oli todella kuuma, mutta onneksi ikkunattomassa lava-autossa kavi ihana tuulenvire. Iltapaivalla otimme myos aurinkoa sen kymmenen minuuttia minka pystyimme olemaan ja opskelimme bahasa Indonesiaa
Eilen olimme naapurissa kuuntelemassa huumeiden vastaista konserttia jossa paikallinen Mike Monroe ystavineen arvosteli nuorten soittotaitoja. Meidat tietenkin istutettiin eturiviin ja saimme juoavaa seka seuraa tapahtuman jarjestajasta. Mukavasti soi korvissa kun kajarit oli parin metrin paassa. Tilaisuudessa oli poliisi joka kertoi huumeiden vaaroista ja tuomioista joita huumeiden hallussapidosta ja kaytosta jaetaan ja minkalaiset olot vankilassa on ym. Aihe poiki muutamia keskustelun aiheita, kuten poliisien huumeidenkaytto seka narkomaanien kuntoutus. Viimeisen puheen piti imaami, ja se oli kuulema yhta tyhjan kanssa, pelkkaa provosointia ja kaikenlisaksi imaami poltti koko tlaisuuden ajan ketjussa tupakkaa, siis todellakin taukoamatta. Hieno esimerkki..
Huomenna meilla ei ole pahemmin ohjelmaa tiedossa, mutta torstaina lahdemme Patiin uusimaan lupalappumme polisille. Perjantaina lahdemme uimaan ja lauantaillekin on suunnitelmissa vierailu keharilaan ja vanhustenkotiin. Maanantaina menemme Jogyakartaan kahdeksi yoksi katsomaan Borobuduria (suurta Buddha-temppelia) ja shoppailemaan, se on Jaavan kulttuurikaupunki.
Meilla on kello varttia vaille seitseman illalla. Lapset laulavat mun lempikappaletta iltahartaudessa, ihanan kuuloista. Morris soittaa kitaraa. Valilla koirat saavat kohtauksen ja juoksevat haukkuen ympari aulaa kunnes taas rauhottuvat. Ciripa kavelee pitkin poytaa haistelemassa lapsia ja poytaliinaa, ja valilla joku nappaa sen syleilyynsa kunnes koira on turvallisesti Anna-Liisan luona. Lapset laulavat sydamensa pohjasta.
Ikavoin tata kaikkea jo valmiiksi.
13 huhtikuuta 2008
Home sweet home
(lentokentalla)
Taalla taas ollaan, lastenkodilla. Olemme kayneet jo shoppailemassa, kuskanneet ibun aitia laakariin ja katsoneet lasten kanssa elokuvia ja harrastaneet valokuvausta. Asken kavimme ostamassa DVD-soittimen jonka lahjoitamme lastenkodille. Tuntuu kun ei pois olisi ollutkaan. Ensiviikolla olisi vuorossa paiva Semarangessa ja kaikkien likinakoisten olisi tarkoitus ostaa edulliset silmalasit. Saldoni naytti sellaiselta, etta saatan jattaa valiin....
Ruoka ja kuumuus ovat tuttuja asioita, mutta myos ne asiat joita vahiten kaipasin. Eilen kylla soimme pihvia, ruskeaa kastiketta ja keitettya perunaa, se hieman helpotti. Kaipaan jo ruisleipaa, juustoa, kinkkua, perunamuussia, nakkikastiketta, juustonaksuja, tuoremehua, jouluruokaa, tuoretta sampylaa, viileita lakanoita, asioiden hoitumista ajallaan, ihmisia jotka eivat tuijota/hae ystaviaan tuijottamaan/osoittele/ota valokuvaa/yrita saada rahaa jne. Silti voisin helposti olla taalla viela uudet kaksi kuukautta jos olisi rahaa ja aikaa. Nyt alkaa sunnuntaikirkko, ajattelin vaihteeksi osallistua vaikka en siita mitan ymmarra...
Martinalla on tanaan synttarit!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
09 huhtikuuta 2008
Jakarta, The City Of Dark Corners
Hello babys!!!
Kirjoittelen teille taalta hikisesta kopista, jossa on Jalan Jaksan parhaimmat nettiyhteydet. Aika taalla on vierahtanyt luvattoman nopeasti; Aune lahti tanaan kotiin (ja sairastui pahasti juuri edellisena yona, ja aamun vietimmekin sairaalassaennen kentalle menoa). On jarkyttavaa huomata, etta 27 paiva mekin nousemme koneeseen. En haluaisi lahtea.
Vietimme eilen aamupaivan vesipuistossa. Taalla naiset uivat vaatteet paalla tai kokouimapuvussa (=ranteista nilkkoihin peitetty), joillakin viela huntu paassa. No me terveet pohjoismaalaiset tietenkin nayttaydyimme kulttuuria kunnioittamatta bikineissa, tosin menimme kaikista syrjaisimpaan altaaseen jossa ei ollut muita -paitsi tietenkin kaikki paikan miespuoliset tyontekijat vartijoista puidenistuttajiin katselemassa meita. No, viihdyttiin kuitenkin hyvin, ja kun jo teimme lahtoa altaaseen ilmestyi paikallisia nuoria jotka hamillaan katselivat ja hihittivat meille. Oli todella kuuma paiva, eika kukaan tainut valttya palovammoilta. Saimme henkilokohtaista opastusta (jaa, miksikohan...) paikalliselta vartijalta joka esitteli meille puistoaan ja kavi saannollisin valajoin huolehtimassa (= ruokkimassa silmiaan) meidan terpeistamme. Muuten olemme viettaneet aikaa shoppaillen ja Rauman tytot sivistivat itseaan museokaynnilla, jonka mina ja Aune jo olemmekin kokeneet pari vuotta sitten.
Taalla on jarkyttavan paljon kalliita ketjuja kuten Prada ja Cucci, vaikka enemmistona taallakin taitaa olla koyhat ja keskituloiset. Jakartan rikkaat ovatkin sitten paikalliseen tuloon nahden todella rikkaita. Takseja nakyy ketukuvassa todella paljon ja kadulta saat heti kyydin. Kaupungin paalla leijuva saastepilvi kertoo paljon liikenteesta. Aasiassa ei muuten nay ollenkaan huonokuntoisia autoja.
Jakarta on kaupunki josta sanotaan, etta sita joko rakastaa tai vihaa. Ma olen siina keskivaiheilla. Sanotaan vaikka, etta tama on ok, mutta kaikista kaupungeista mun sydan lyo eniten Kuala Lumpuriin ja Helsinkiin.
Huomenna kello kymmenen paikallista aikaa nousemme junaan kohti Semarangea ja Keletin kylaa. Netissa kayminen vahenee taas huomattavasti, silla hermoni eivat yksinkertaisesti riita siihen super mega hitaaseen nettiin.
Se on moro!
(lahden baariin)
(saatan kylla viela lisata kuvia edelliseen tekstiin)
Kirjoittelen teille taalta hikisesta kopista, jossa on Jalan Jaksan parhaimmat nettiyhteydet. Aika taalla on vierahtanyt luvattoman nopeasti; Aune lahti tanaan kotiin (ja sairastui pahasti juuri edellisena yona, ja aamun vietimmekin sairaalassaennen kentalle menoa). On jarkyttavaa huomata, etta 27 paiva mekin nousemme koneeseen. En haluaisi lahtea.
Vietimme eilen aamupaivan vesipuistossa. Taalla naiset uivat vaatteet paalla tai kokouimapuvussa (=ranteista nilkkoihin peitetty), joillakin viela huntu paassa. No me terveet pohjoismaalaiset tietenkin nayttaydyimme kulttuuria kunnioittamatta bikineissa, tosin menimme kaikista syrjaisimpaan altaaseen jossa ei ollut muita -paitsi tietenkin kaikki paikan miespuoliset tyontekijat vartijoista puidenistuttajiin katselemassa meita. No, viihdyttiin kuitenkin hyvin, ja kun jo teimme lahtoa altaaseen ilmestyi paikallisia nuoria jotka hamillaan katselivat ja hihittivat meille. Oli todella kuuma paiva, eika kukaan tainut valttya palovammoilta. Saimme henkilokohtaista opastusta (jaa, miksikohan...) paikalliselta vartijalta joka esitteli meille puistoaan ja kavi saannollisin valajoin huolehtimassa (= ruokkimassa silmiaan) meidan terpeistamme. Muuten olemme viettaneet aikaa shoppaillen ja Rauman tytot sivistivat itseaan museokaynnilla, jonka mina ja Aune jo olemmekin kokeneet pari vuotta sitten.
Taalla on jarkyttavan paljon kalliita ketjuja kuten Prada ja Cucci, vaikka enemmistona taallakin taitaa olla koyhat ja keskituloiset. Jakartan rikkaat ovatkin sitten paikalliseen tuloon nahden todella rikkaita. Takseja nakyy ketukuvassa todella paljon ja kadulta saat heti kyydin. Kaupungin paalla leijuva saastepilvi kertoo paljon liikenteesta. Aasiassa ei muuten nay ollenkaan huonokuntoisia autoja.
Jakarta on kaupunki josta sanotaan, etta sita joko rakastaa tai vihaa. Ma olen siina keskivaiheilla. Sanotaan vaikka, etta tama on ok, mutta kaikista kaupungeista mun sydan lyo eniten Kuala Lumpuriin ja Helsinkiin.
Huomenna kello kymmenen paikallista aikaa nousemme junaan kohti Semarangea ja Keletin kylaa. Netissa kayminen vahenee taas huomattavasti, silla hermoni eivat yksinkertaisesti riita siihen super mega hitaaseen nettiin.
Se on moro!
(lahden baariin)
(saatan kylla viela lisata kuvia edelliseen tekstiin)
06 huhtikuuta 2008
Semenggoh Wildlife Centre & Bako National Park
Vietimme Borneolla kaksi ihanaa paivaa seuraamalla Orang-Utangien eli orankien elamaa kuntoutuskeskuksessa, jonne on tuotu orpoja, loukkaantuneita tai ihmisten lemmikeina olleita orankeja. Orangit elavat karanteenin ja valmennusjakson jalkeen vapaina puistossa. Myos muutamia poikasia on syntynyt alueella.
Orankien nakeminen oli juuri niin mahtava kokemus kuin mita ajattelinkin. Meilla kavi hyva tuuri, silla naimme ainakin 5 elainta; orangit todellakin elavat vapaina ja tulevat syoman jos haluavat.Kuljimme hiljaa metsaan, jossa orangeille oli varattu ruokaa turvallisen valimatkan paassa meista. Oli hiljaista, ja pian metsasta alkoi kuulumaan oksien rasahtelua ja naimme puiden huojuvan. Hetken kuluttua naimme puiden latvoissa valtavan kokoisen, karvaisen orangin; se oli johtajauros Richie. Han jai pienen valimatkan paahan tarkastelemaan ymparistoa ja roikkumaan puussa. Oli mielettoman hienon nakoista kun iso elain kulki puusta toiseen. Ruokintapaikalle saapui syomaan myos aiti-oranki pienen lapsensa kanssa. Aiti soi banaania ja lopuksi nappasi kookoksia mukaansa, kiipesi puuhun ja hajotti kookoksen lyomalla niita puunrunkoon. Ketterasti orangit liikkuivat puissa ja niille viritetyissa koysissa. Koko suojelualue oli hienon nakoinen, harmitti etten ollut varautunut liikkumaan siella.
Kun lahdimme pois puistosta, meita vastaan kaveli oranki poikasineen. Pikkuinen hyppi puissa kun aiti tujotteli meita. Pian paikalle tulikin elaintenhoitaja ja kertoi pikku-orangin nimeksi Saddam, Saddam Husseinin mukaan :)
Kavimme myos vaeltamassa ja uimassa Bako Nationalparkissa. Viidakko oli mahtavan nakoinen ja helvetin kuuma. Naimme mm. harvinaisia nenaapinoita, joita ela vain Borneolla. Saimme taas juttukavereita puiston tyontekijoista ja he kertoivat etta uroksella on valkoiset alushousut :D
Orankien nakeminen oli juuri niin mahtava kokemus kuin mita ajattelinkin. Meilla kavi hyva tuuri, silla naimme ainakin 5 elainta; orangit todellakin elavat vapaina ja tulevat syoman jos haluavat.Kuljimme hiljaa metsaan, jossa orangeille oli varattu ruokaa turvallisen valimatkan paassa meista. Oli hiljaista, ja pian metsasta alkoi kuulumaan oksien rasahtelua ja naimme puiden huojuvan. Hetken kuluttua naimme puiden latvoissa valtavan kokoisen, karvaisen orangin; se oli johtajauros Richie. Han jai pienen valimatkan paahan tarkastelemaan ymparistoa ja roikkumaan puussa. Oli mielettoman hienon nakoista kun iso elain kulki puusta toiseen. Ruokintapaikalle saapui syomaan myos aiti-oranki pienen lapsensa kanssa. Aiti soi banaania ja lopuksi nappasi kookoksia mukaansa, kiipesi puuhun ja hajotti kookoksen lyomalla niita puunrunkoon. Ketterasti orangit liikkuivat puissa ja niille viritetyissa koysissa. Koko suojelualue oli hienon nakoinen, harmitti etten ollut varautunut liikkumaan siella.
Kun lahdimme pois puistosta, meita vastaan kaveli oranki poikasineen. Pikkuinen hyppi puissa kun aiti tujotteli meita. Pian paikalle tulikin elaintenhoitaja ja kertoi pikku-orangin nimeksi Saddam, Saddam Husseinin mukaan :)
Kavimme myos vaeltamassa ja uimassa Bako Nationalparkissa. Viidakko oli mahtavan nakoinen ja helvetin kuuma. Naimme mm. harvinaisia nenaapinoita, joita ela vain Borneolla. Saimme taas juttukavereita puiston tyontekijoista ja he kertoivat etta uroksella on valkoiset alushousut :D
uhanalainen nenaapina
viimeisena paivana kiersimme museoita ja nakoalatornissa. Emme tietenkaan ehtineet ainoaan paikkaan joka mua olisi kiinnostanut eli Fort Margaretalle. Paikallinen taksikuski otti meidat siipiensa alle ja kuljetti nahtavyyksilla ja esitteli kaupunkia.
02 huhtikuuta 2008
APA?
Olimme tanaan koko paivan Damai-nimisella rannalla, aivan mieleton paiva! Ranta on hienon hotellin vieressa ja hotellin kahviossa kavimme syomassa jaateloa ym. Ranta oli autio muista ihmisista ja makasimme siella ainakin kolme tuntia kunnes rasva tirisi ja oli pakko menna varjoon. Hotellissa huomasimme mittavat palovahingot, jotka mulle ovat talla kertaa sijoittuneet alavatsan, lantion ja ylareisien alueelle - eli juuri niihin paikkoihin joihin vain sipaisin nopeasti aurinkorasvaa. Myos kasvoni muistuttavat lahjakkaasti rapua.
Naimme (siis emme naineet vaan naimme, siis silmilla) rannalla kuolleen Jellyfishin, naytti hyytelolta. Laskuvesi oli jattanyt rannan tayteen simpukoita, kivia ja lime-hedelmia. Laitan pari kuvaa rannasta kun paasen parempaan nettiin.
Ollaan kujettu rannalle taksilla, ensimmaisella kerralla kerroimme minne haluamme ja kuski sanoi hinnaksi 45 rumia. Oltiin ihan, ettei todellakaan makseta tuollaista hintaa viiden kilometrin matkasta. Kuskin suu loksahti auki ja sen kaverit repesivat nauruun. Kavi ilmi, ettei rannalle ollut viitta kilometria, vaan lahemmaksi viisikymmenta kilometria (omien arvioidemme mukaan matkaa on noin 35km). Tingattiin hinta 40 rumiin (8e) mika onkin sama hinta kuin mita hotellin asiakkaat maksavat lahtiessaan hotellista Kuchinkiin. Katsotaan miten kay huomisen sademetsareissun, mika sijoittuu Bako Nationalparkiin.
Paivat Borneolla ovat olleet taynna taydellisia hetkia. Rannalla, meren liplattaessa ja pienen tuulen vireen kaydessa. Laheisessa ravintolassa, jossa istuimme isoilla tyynyilla kynttilanvalossa, musiikin soidessa taustalla. Hotellin viileassa sangyssa, makaamassa vasyneena nauramisesta ja typerista toilailuistamme. Haikeaa ajatella, etta jo viikon paasta Aune on Helsingissa. Lohduttavaa kuitenkin on, etta meilla on viela kolme ihanaa viikkoa lastenkodilla, jota jo hetkittain kaipaan. Lahteminen sielta tulee olemaan pelkkaa itkua, mutta sita ennen nautin jokaisesta hetkesta.
Naimme (siis emme naineet vaan naimme, siis silmilla) rannalla kuolleen Jellyfishin, naytti hyytelolta. Laskuvesi oli jattanyt rannan tayteen simpukoita, kivia ja lime-hedelmia. Laitan pari kuvaa rannasta kun paasen parempaan nettiin.
Ollaan kujettu rannalle taksilla, ensimmaisella kerralla kerroimme minne haluamme ja kuski sanoi hinnaksi 45 rumia. Oltiin ihan, ettei todellakaan makseta tuollaista hintaa viiden kilometrin matkasta. Kuskin suu loksahti auki ja sen kaverit repesivat nauruun. Kavi ilmi, ettei rannalle ollut viitta kilometria, vaan lahemmaksi viisikymmenta kilometria (omien arvioidemme mukaan matkaa on noin 35km). Tingattiin hinta 40 rumiin (8e) mika onkin sama hinta kuin mita hotellin asiakkaat maksavat lahtiessaan hotellista Kuchinkiin. Katsotaan miten kay huomisen sademetsareissun, mika sijoittuu Bako Nationalparkiin.
Paivat Borneolla ovat olleet taynna taydellisia hetkia. Rannalla, meren liplattaessa ja pienen tuulen vireen kaydessa. Laheisessa ravintolassa, jossa istuimme isoilla tyynyilla kynttilanvalossa, musiikin soidessa taustalla. Hotellin viileassa sangyssa, makaamassa vasyneena nauramisesta ja typerista toilailuistamme. Haikeaa ajatella, etta jo viikon paasta Aune on Helsingissa. Lohduttavaa kuitenkin on, etta meilla on viela kolme ihanaa viikkoa lastenkodilla, jota jo hetkittain kaipaan. Lahteminen sielta tulee olemaan pelkkaa itkua, mutta sita ennen nautin jokaisesta hetkesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)